Kultaako aika muistot?

Oliko lapsuusmaisema sen ihanampi kuin muutkaan rantamaisemat? Eikö koulussa viisikymmentävuotta sitten tosiaan kiusattu ketään? Oliko kesäloman aikaan aina niin aurinkoinen sää kuin kuvissa näyttää olevan? (Kukapa senaikuisilla kameroilla olisi ruvennut vesisateessa kuvaamaan). Vallitsiko ahtaasti asuneissa perheissä sellainen harmonia kuin haluamme jälkikäteen muistaa? Aurinko paistoi, mansikoita poimittiin pientareilta ja kirkonkellot julistivat pyhän alkaneeksi. Niinkö se meni?

Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Minun silmiini lapsuusmaisemat ovat edelleen viehättäviä, mutta myönnän, että paljon on kauneutta muuallakin. Muistan kyllä, että joidenkin koulutoverien seurasta en pahemmin välittänyt. Nyt voisin jo ajatella yhden luokkakokouksen ajan heitä kuuntelevani. Enempää en lupaa. Ja kyllä, yksityisyyden tarpeen muistan ja kärhämät sisarusten kanssa.

Olen muuttunut noista ajoista ja niin on myös maailma ympärilläni. Ymmärrän, että silloiset surut ja murheet olivat pieniä, vaikka tuntuivat aikanaan vuoren korkuisilta. Perspektiivi on muuttunut. Tiedän, että moni asia on suhteellista. Kun kavereillakaan ei olllut omaa huonetta, ei sellaista ymmärretty edes haluta. Kun televisio oli uusi ja ihmeellinen, ei Internetiä osattu kaivata. Oltiin silti nykyaikaisia ja teknisesti edistyneitä omasta mielestämme. Lujasti uskottiin, että tulevaisuus tuo parempaa tullessaan. Toihan se, mutta aina jotain jäi myös matkan varrelle.

Kyllä, tavallaan aika kultaa muistoja. Ne muuttuvat osaksi omaa kehitystarinaa ja ovat siksi niin erityisiä. Vaikka tosiasiat tietää ja tunnustaa, antaa pieni annos taikaa omalle historialle sitä hohtoa, jota se kaipaa.