Minulla on muutamia perukirjoitusasiakirjoja ja samassa yhteydessä pidettyjen huutokauppojen myyntiluetteloita. Asiakirjoista vanhimmat ovat 1700-luvun lopusta, uusimmat vuodelta 1945. Ne kertovat korutonta kieltään siitä, miten vähän maallista omaisuutta - nimenomaan esineistöä - tavallisilla ihmisillä oli aiemmin.
1700-luvulla kuollut oli satakuntalainen talonpoika. Hänen omisti hevosia, karjaa, työkaluja ja ylellisyysesineenä hopeisen pikarin. En ihan tarkkaan tiedä, oliko osa omaisuudesta laskettu vaimon nimiin, tämä kun oli talollisen tytär ja varmaan saanut jonkinlaiset myötäjäiset avioituessaan. Joka tapauksessa lehmien lukumäärä vaikutti niin pieneltä, että luulisin osan niistä katsotun emännän omaisuudeksi.
Myöhemmät omaisuusluettelot kuuluvat entisille torppareille ja mäkitupalaisille. Tuntuu, että niissä on jokainen paitakin mainittu erikseen. Ostaja on kaikelle löytynyt. Tavara siis kiersi ennen vanhaan. Sanonta, jonka mukaan mitään sellaista ei ole, mitä ei kymmenen vuoden sisällä tarvittaisi, piti varmaankin paikkansa. Vaatteet tehtiin lujasta kankaasta, pidettiin risaisiksi saakka ja leikattiin lopulta matonkuteiksi.
Leikittelen joskus ajatuksella, että esivanhempani yhtäkkiä heräisivät kuolonunestaan nykyaikaan ihmettelemään meidän pitkin metsiä vedettyjä, valaistuja kuntoratojamme ja jätteidemme määrää. Ehkä on parempi, että jatkavat untaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti