Pientä haikeutta

Näin keväällä, kun on yhdeksäsluokkalaisten viimeiset tunnit, on mielessä hiukan haikeutta. Juuri, kun he ovat kasvaneet ulos pahimmasta murrosiän kuohunnasta, he jättävät peruskoulun. Niinhän sen pitää ollakin, he ovat oppinsa saaneet ja suuntaavat kohti uusia haasteita. 

Aina sitä toivoo, että heistä kaikista kasvaisi kunnon ihmisiä. Että he voisivat elää itsekunnioituksensa säilyttäen, mitä ikinä sitten elämässään tekevätkään. Entisissä oppilaissani on ammattien ja elämänkohtaloiden koko kirjo. Useimmat sentään ovat ihan tavallisia ihmisä, joita tapaa kaupan kassalla, autohuollossa ja lääkärissä käydessä.

Toivon, että näiden nuorten vanhemmat muistavat, ettei heistä kertaheitolla tule aikuisia, vaikka peruskoulun päättävätkin. Kyllä he edelleen tarvitsevat paljon tukea ja rajojakin. Yhtenä päivänä olin tikahtua pidätettyyn nauruun, kun pahimmassa murkkuvaiheessa oleva kahdeksasluokkalainen ilmoitti heidän olevan nuoria aikuisia. Sitä lapsellisuuden määrää... Toivottavasti hänen vanhempansa eivät ajattele noin.

Kevättä luonnossa