Kissaihminen

En minä oikeasti ole mikään kissaihminen, ihan vain sieluni perimmäisessä sopukassa sellainen piileskelee. Kun olin lapsi, meillä oli aina kissa. Maalaistaloon sellainen sopi, ja kissalla riitti reviiriä. Liikenne oli hiljaista eikä muodostanut vapaasti kulkevalle katille suurempaa uhkaa. Yksi kissoistamme pysäytti kerran linja-auton, kun ei suostunut väistymään tieltä.

Kissoissa ihailen niiden itsenäistä luonnetta. Kissan voi kouluttaa sisäsiistiksi, sen voi opettaa pysymään poissa joistakin paikoista, mutta muuten se ei tee niinkuin ihminen haluaisi. Katselen mielihyvällä kissoja, jotka jököttävät paikoillaan pitkiä aikoja, kun omistaja narun päässä haluaisi jo liikkeelle. 

Meidän kissat olivat häijyjä eläimiä. Yksi ajoi naapuruston koirat pakosalle. Ikävä yllätys piskille, kun kissa kääntyy päin ja uhkaa raapia silmät. Kissan muisti tuntui yllättävän pitkältä. Se saattoi kostaa sille tehdyn kepposen päiviä myöhemmin raapaisemalla ohikulkiessaan. 

En silti itse ota kissaa, en edes eläkepäivinä. Kissan pitäisi saada hiiviskellä vapaana ympäristössään enkä minä voi tarjota sellaista mahdollisuutta. En myöskään pysty näkemään itseäni ulkoiluttamassa kattia valjaissa. Tyydyn siis vain sympatiseeraamaan.

 Lapsuusaikojen katti