Lähiruokaa

Kun olin lapsi, meille otettiin aina kesäksi porsas. Se oli melkein lemmikkinä, rapsuttelimme sitä ja juttelimme sille. Possu tuntui kovasti kiintyvän meihin lapsiin ja otti meidät aina tyytyväisenä vastaan, kun menimme sitä katsomaan.

Syksyllä alkoi koulu ja jo isoksi kasvanut porsas vähän unohtui. Sitten jonakin päivänä, kun ilmat olivat viilenneet, sika pääsi hengestään. Kun tulimme koulusta, se roikkui pihalla ylös vedettynä. Toki tiesimme etukäteen, että niin tulisi käymään. Tuntui silti hiukan surulliselta.

Siasta käytettiin miltei kaikki hyväksi. Lihat suolattiin ja niitä syötiin pitkin talvea. Kinkkua tietysti oli jouluna ja riitti sitä evääksi pitkälti joulun jälkeenkin. Teurastettaessa laskettiin veri ja siitä tehtiin verilettuja. Päästä ja joistakin muista osista (?) tehtiin sylttyä. Saippuaa ei sentään enää kotona valmistettu.

Nykyisin syön aika harvoin sianlihaa. Tuntuu, että kiintiö tuli täyteen noina lapsuuden talvina. Muistin taas lapsuuteni possut, kun televisiossa oli juttua kalasta, jota kuljetellaan ympäri maailmaa. Viedään Kiinaan käsiteltäväksi ja tuodaan taas Eurooppaan - ilmeisesti Suomeenkin - myytäväksi. En kyllä halua sellaista kalaa lautaselleni. Parempi se entisaikojen yksitoikkoiseksi käynyt possukin, joka sentään oli todellista lähiruokaa.