Rupesin sitten miettimään perukirjoituskäytäntöä yleisemminkin. Ilmeisesti pesänselvitys oli ainakin periaatteessa pakollinen. Jos omaisuutta ei ollut ollenkaan, ei varmaan kukaan ihmeemmin perukirjaa kysellyt ellei uutta avioliittoa oltu solmimassa. Tosin ruotivaivaisten jälkeenkin on perukirjoitus joskus tehty. Mahdollisesti jokin säädös vaati viimeksi häntä pitänyttä taloa näin tekemään. Perukirjan puuttuminen vielä 1900-luvulla kuolleilta henkilöiltäkin saattaa tietenkin selittyä sillä, ettei se ole säilynyt.
Pesänselvitystä laatimaan tarvitiin joku kirjoitustaitoinen, aiemmin ruotsinkielentaitoinen henkilö. Tällaisia näyttävät olleen ainakin nimismies ja lukkari 1800-luvulla. Suomenkielisiä perukirjoja ovat laatineet myös kirjoitustaitoiset talolliset ja torpparit. Eivät he varmaan ilman palkkiota ole kirjoitushommiin ruvenneet. Usein pidettiinkin huutokauppa, jos kuolinpesässä jotain myytävää oli. Näin saatiin paitsi perinnönjako suoritetuksi, myös kirjoittajalle ja uskotulle miehelle palkkio maksetuksi. Myös seurakunta sai osuutensa.
Mielenkiinnolla katsoin suomen- ja ruotsinkielisten perukirjojen ( tai kalunkirjoitusten, jota nimeä niistä näyttää 1800-luvulla käytetyn) vuorottelua. Vanhin suomenkielinen perukirja, joka suppeassa otannassani tuli vastaan, oli vuodelta 1849 Mouhijärveltä. Samoihin aikoihin suomen kielellä ruvettiin kirjoittamaan myös lähiseurakunnissa.
Lähde: Digitaaliarkisto
Paitsi, että perukirjat antavat mielenkiintoista ajankuvaa, voi niistä löytää myös konkreettista tietoa. Itse löysin tiedon erään henkilön kuolemasta hänen äitinsä perukirjasta. Olin kadottanut henkilön moniin muuttoihin, joita rippikirjoihin ei ollut tarkemmin merkitty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti