Miten lesket pärjäsivät?

Ametsapuro sivusi blogissaan kysymystä, miten leski sai elantonsa miehensä kuoleman jälkeen. Rupesin itsekin miettimään asiaa. Tässä muutamia ajatuksia ihan oman aineistoni pohjalta. Liikun edelleen tavallisen maalaiskansan parissa. Juurissani ei ole aatelisia, papistoa tai kaupunkien porvaristoa.

Ylivoimaisesti suosituin tapa selviytyä tilanteesta oli avioitua nopeasti uudelleen. Töitä oli paljon eikä nainen pienten lasten kanssa niistä oikein yksin selviytynyt. Vauraaseen taloon tai torppaan tulijoita riitti. Koska kuolleisuus nuoremmankin väen keskuudessa oli suurta, oli leskiä paljon.Yhteinen intressi toisen lesken kanssa löytyi helposti: naisleski sai elättäjän, mies taas lapsilleen hoitajan. Torpparin leskelle uudeksi puolisoksi saattoi haluta myös renki, joka tahtoi oman katon alle. 

Saattoihan uusissa liitoissa romantiikkakin kukkia, mutta kyllä ne niin nopeasti usein solmittiin, että taloudelliset näkökohdat varmaan painoivat paljon. Puhemiehiä käytettiin sopivan kumppanin etsinnässä. 

Parhaassa asemassa olivat puolison kuoleman jälkeen ne lesket, joiden lapset olivat varttuneet jo isoiksi. Jos he pystyivät ottamaan vastuulleen tilan tai torpan hoidon, saattoi leski jäädä eläkeläiseksi taloon. Silloin hän voi päättää, halusiko vielä avioitua vai elelikö mieluummin leskenä lopun ikäänsä.

Oli sitten niitäkin naisia, joille puolison kuoleman jälkeen alkoi syntyä aviottomia lapsia. Rippikirjaan tuli merkintä Qp. He olivat valinneet toisen tavan elättää itsensä. Vanhemmiten seurauksena oli yleensä ruodille joutuminen. 

Ei ollut naisen elämä helppoa ennen. Jos ei itse kuollut lapsivuoteeseen, joutui ehkä katselemaan pariakin juopottelevaa miestä elämänsä aikana ja toivomaan, että elantoa riittäisi koko lapsikatraalle. Ellei oma jälkikasvu pystynyt huolehtimaan vanhasta äidistään, joutui viettämään viimeiset vuotensa toisten nurkissa.