Hymy herkässä?

Sain valtameren takaa kuvan, jossa amerikkalaisserkukset katsovat kohti kameraa ja hymyilevät aurinkoisesti. Kun rupesin etsimään koneelta (ja lopulta paperikopioistakin) vastaavaa kuvaa heidän suomalaisista sukulaisistaan, jouduin toteamaan, että täällä ei paljon naurata. Istua pönötettiin syntymäpäivillä tai hautajaisissa. Hautajaisten totisuuden ymmärrän, mutta kai syntymäpäivillä voisi vähän vetää suutaan hymyyn. Mutta ei, eivät satakuntalaiset. Yhden syntymäpäiväkuvan skannasin ja lähetin. Saa nähdä kysyvätkö, kenen hautajaisissa kuva on otettu. 

Kun 1900-luvun alussa kiertävä valokuvaaja tuli taloon, kerättiin porukka kokoon ja otettiin arvokas kuva. Eräs tällaisessa mukana ollut on kertonut, että mustan hupun alle vetäytynyt kuvaaja tuntui lapsista vähän pelottavalta. "Räkänokastakin mies tulee, muttei turhan naurajasta", taisivat puolestaan aikuiset ajatella. Arvokkailta pyrkivät näyttämään tuon ajan amerikansuomalaisetkin kotimaahansa lähettämissään kuvissa. Lienevätkö paikalliset hymyilleet enemmän?

Sota-aikanakin sentään hymyiltiin kameralle. Kuva on Tampereelta, lähde SA-kuva.

Itsekin katson lähes kaikissa lapsuuskuvissa vakavana kameraan. Yhden poikkeuksen muistan. Valokuvaajalla oli jokin lelu, jonka avulla hän yritti saada meidät lapset hymyilemään. Niinpä meistä saatiin yksi kuva, jossa on hiukan iloisempi ilme. Koulukuvissakaan ei juuri hymyjä näy. Ei puhettakaan nykyajan kaverikuvista, joissa saa pelleillä. Toki satakuntalaisetkin nauraa osasivat. Ainakin toisen vahingolle. Mutta että julkisesti...