Kasvatusta

Olen viime aikoina lukenut tai kuullut eri kasvatusoppineiden mielipiteitä lastenkasvatuksesta. Erimielisiä tuntuvat olevan. Kuinkahan esivanhempamme oikein selvisivät, kun heillä ei ollut muuta kuin terve järki ja kristinopin opetukset ohjenuoranaan?

Joku oli taas sitä mieltä, että päiväkodeissa kasvaa onnettomia lapsia. Taustalla tuntui häämöttävän ajatusmalli ydinperheestä, jossa äiti puuhailee kotona lasten kanssa. Ihmettelen, mistä se oikein on peräisin. Ehkä jossakin välissä 30-luvulla ja sodan jälkeen oli riittävän hyvin ansaitsevia työläisiä tai virkamiehiä, joiden vaimot tosiaan hoitivat muutamaa lasta kotona. Rikkaampien lapsia hoitivat usein palvelijat. Maaseudun torpparin tai mäkitupalaisen muija taas hoiti karjaa, työskenteli pellolla tai yritti saada  lisäansioita pesemällä taloissa pyykkiä. Jos vanhempia sisaruksia tai sopivaa muuta lapsenlikkaa ei ollut, hän otti lapset mukaansa. Aikansa työkasvatusta. Ei hän kyllä ehtinyt lastensa kanssa leikkimään tai puuhailemaan muuta kuin mitä näiden välttämätön hoito edellytti.

Myös rajojen asettamisesta on keskusteltu. Hallitsevatko lapset aikuisia vai päinvastoin? Tässä suhteessa ero menneeseen aikaan lienee suurin. Aiemmin rajat olivat selkeät ja niitä valvoi koko kylä. Rajojen rikkomisesta tuli rangaistus. Ei minun lapsuudessani monikaan saanut vahinkoa sielullensa, vaikka vitsaa tottelemattomalle joskus annettiinkin. Se oli yleistä, sama tapahtui naapurissakin. Ei ruumiillinen kuritus kuitenkaan ole nykyaikaa. Nyt se tuntuisi lapsesta varmasti häpeälliseltä. Rajat voi asettaa muutenkin. Kivaa se ei ole, nykypäivän vanhemmat ovat lujilla. Heillä ei juurikaan ole muuta kasvatusta tukevaa yhteisöä kuin päiväkoti ja koulu. Naapurusto vähät välittää ja media tarjoaa lapsille kyseenalaisia malleja.