Onko huumori paikkasidonnaista?

Olen ennenkin ollut huomaavinani, etten ymmärrä itäsuomalaista huumoria. Tai tietenkin ymmärrän, mutta se ei naurata minua yhtä usein kuin länsisuomalainen. Tunnustan yleensäkin olevani melkoinen tosikko. Naurun aiheita kuitenkin onneksi löytyy joka päivälle.

Jotenkin tuntuu, että on helpointa nauraa lapsuuden kotipaikkakunnan tarinoille. Myös sukulaisten kertomat jutut huvittavat. Kun oikein perusteellisesti tuntee sen taustan, mistä kerrottu juttu lähtee, on naurukin herkemmässä. Sama pätee kollegoiden kanssa nauramiseen: lähdemme yhteiseltä pohjalta.  Ja uskokaa tai älkää: opettajat nauravat useimmiten itselleen. 

En tykkää hoksautusvitseistä: siis sellaisista, joissa kuulijalle heitetään jokin juju, joka tämän pitää huomata, että naurattaisi. En myöskään välitä sanaleikeistä. Varmaan olen liian hidasälyinen sellaiseen. Tykkään - myös kirjallisuudessa - hyvistä tarinoista. Vitsikin saa mieluiten olla hyvä tarina.

Tässä lyhenneltynä (ja nimet poistettuna, mistä juttu vähän kärsii) yksi juttu, joka aikoinaan huvitti: Antti oli Paikkakunnan julkkis. Eräänä päivänä hän pistäytyi naapurissa. Naapuri häntä katsottuaan totesi: "Hyvänen aika! Antilla on uusi solmio, eikä Paikkakunnan Sanomissa ole kerrottu mitään!"