Ensimmäisenä selityksenä tulee mieleen, ettei henkilöä olekaan haudattu kotiseurakuntansa hautausmaalle. Joltakin kolkalta saattoi olla kesällä helpompi kuljettaa vainaja veneellä naapuriseurakuntaan. Tai sitten hän kuoli jossain muualla ja tuli haudatuksia kuolinpaikkansa hautausmaahan. Usein näistä toki on merkintä kotiseurakunnan kirjoissa, mutta varsinkin varhaisempina aikoina se voi jäädä puuttumaan. Levottomina vuosina virallista tietoa ei ehkä koskaan saatukaan. Kuulopuheen tai iän perusteella piirrettiin risti rippikirjaan. Olen myös nähnyt merkinnän "Kuollut, mutta missä", på svenska tietenkin. Oli aikoja, jolloin kuolleisuus oli hyvin suurta. Nälkävuosina 1860-luvulla, mutta myös Suomen sodan aikana paikallisesti Kemin ja Tornion alueella kuoli niin paljon väkeä, ettei ole ollenkaan ihme, jos jonkun hautaaminen jäi papilta merkitsemättä.
Sitten on sellaisia tapauksia, joiden merkitsemisestä en tiedä. Käytäntö saattoi vaihdellakin eri aikoina ja eri seurakunnissa. Itsemurhan tehneitä ei haudattu kirkkomaahan. Merkittiinkö heidät kuitenkin kuolleiden luetteloon? Yhden merkinnän 1800-luvun lopulta muistan. Mitä tapahtui sellaisille hukkuneille, joiden ruumista ei koskaan löydetty? Täällä isojen jokien Pohjanmaalla voisi kuvitella, että voimakas virta vei hukkuneen kauas merelle. Myös erämaahan saattoi kuolla niin, ettei mitään tunnistettavaa jäänyt.
Jonkun viimeinen leposija saattoi olla tiettömien taipaleiden takana. Kuva: wikimedia
Ymmärrän, että perinnönjakoa ja mahdollisen lesken uutta avioituimista varten on ollut jokin kuolleeksijulistamiskäytäntö jo hyvin kauan. Ilmeisesti käräjillä ja kirkossa on annettu kuulutus siitä, että asianomaisen on "yön ja vuoden" kuluessa ilmoitettava itsestään. Myös henkilön olinpaikasta jotain tietäviä lienee vaadittu kertomaan tietonsa. Vanhaa lakitekstiä en tosin ole tarkistanut, havaintoni ovat 1800-luvun lehti-ilmoituksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti